Miten sarjakuvan värejä luetaan?

Kirjoittajat: Olli Löytty & Ralf Kauranen

Peruskoulun ja lukion opetussuunnitelmia viime vuosina lukenut on väistämättä törmännyt monenlaisiin ’lukutaitoihin’ – viimeisin taikasana on ’monilukutaito’. Sillä viitataan kykyyn ymmärtää erilaisia modaliteetteja eli ilmaisutapoja ja yhdistellä niiden merkityssisältöjä.

Sarjakuvat ovat – kuten tässä blogissa on aiemminkin esitetty – mitä kätevimpiä välineitä monenlaisten lukutaitojen opiskelemiseksi, ja mikä tärkeintä, niiden avulla voi tutkia kuvan ja sanan yhteen kietoutumista sekä ylipäänsä kuvallisten ja tekstuaalisten elementtien yhteisvaikutuksia.

Näiden lisäksi sarjakuvat ovat hyviä aineistoja pohtia yhtä niin taiteessa kuin yleensäkin viestinnässä keskeistä piirrettä: värien käyttöä. Millaisia merkityksiä väreihin liitetään? Miten niiden käyttöä voisi analysoida?

Opetussuunnitelmissa ei puhuta mitään värinlukutaidosta. Värien käyttö on laiminlyöty näkökulma myös sarjakuvatutkimuksessa, jonka kysymyksenasettelut ponnistavat usein kirjallisuudentutkimuksen perinteestä. Kriitikoidenkin näkee kovin harvoin kiinnittävän huomiota siihen, millaisia tehtäviä väreillä sarjakuvassa on ja miten niiden avulla rakennetaan tarinaa.

Mitä väreillä tehdään sarjakuvissa? 

Värien käyttöön sarjakuvassa liittyy tiettyjä kulttuurisia arvostuksia, jotka kumpuavat lajin historiasta. Historiallisesti värien käyttö on ollut taloudellinen kysymys, mutta sitä säätelevät myös esteettiset ja ideologiset arvostukset. Sarjakuvaruutujen värittäminen on jopa nähty – ja sitä se on käytännössä usein ollutkin – varsinaisen luovan työn jälkeisenä lisäyksenä.

Värit ovat myös tyyli- sekä genrekysymys. Vaikka sanomalehtisarjakuvien mustavalkoisuus  tai sarjakuvalehtien väripaletti saattoi aiemmin olla merkki paitsi tuotantokustannusten merkityksestä myös sarjakuvan luonteesta “massakulttuurina”, nyttemmin mustavalkoisuus saattaa olla tarkoituksella valittu tyylikeino. Monet sarjakuvan (oma)elämäkerralliset nykyklassikot, kuten Art Spiegelmanin Maus ja Marjane Satrapin Persepolis, ovat mustavalkoisia.

Sarjakuvatutkija Jan Baetens huomauttaa, että mustavalkoisuus ja monivärisyys eivät ole yhtenäisiä, saati yksioikoisia käsitteitä. Mustan ja valkoisen avulla voidaan tuottaa harmaasävyjä esimerkiksi rasterien avulla. Yksivärisyys ei aina ole mustavalkoista, vaan voi olla esimerkiksi “ruskeavalkoista”. Monivärisyydessä on myös aste-eroja. Keskeinen ongelma värien tutkimisessa on kuitenkin se, Baetens kirjoittaa, että sitä ei voi lähestyä erillisenä muuttujana. Sarjakuvan väritys on osa laajaa tyylikeinojen ja tekniikoiden valikoimaa, jonka avulla sarjakuvassa kerrotaan tarinoita ja puhutellaan lukijaa. 

Värien – ja mustavalkoisessa sarjakuvassa mustan ja harmaan sävyjen – käytöllä on merkitystä kerronnan kannalta. Baetens käyttää esimerkkinä Tintti-sarjakuvaa, jossa henkilöhahmojen tunnistettavuus eli se, että Tintillä on sininen paita, kapteeni Haddockilla tummemman sininen villapusero ja professori Tuhatkaunolla vihreä asu, auttaa lukijaa seuraamaan tarinaa.

Baetensin mukaan väreillä voi olla myös laajempi, kerrontaan liittyvä merkitys, sillä ne auttavat lukijaa yhdistämään sarjakuvan eri osia tai elementtejä toisiinsa. Tätäkin kysymystä käsittelemme vastikään ilmestyneessä artikkelissamme ”Tiedon kertominen ja näyttäminen sarjakuvassa: esimerkkinä Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon Vihan ja inhon internet”. Artikkeli löytyy Mikko T. Virtasen, Pirjo Hiidenmaan ja Jyrki Nummen toimittamasta teoksesta Kertomuksen keinoin: tarinallisuus mediassa ja tietokirjallisuudessa (Gaudeamus 2020).

Vihan ja toivon värit

Johanna Vehkoon käsikirjoittama ja Emmi Niemisen piirtämä Vihan ja inhon internet (Kosmos 2017) on laaja sarjakuvajournalistinen teos naisiin kohdistuvasta nettivihasta ja -väkivallasta. Se perustuu taustatutkimuksiin ja haastatteluihin. Teos käsittelee naisia, joiden teot tai julkiset kannanotot ovat herättäneet netin usein anonyymeissä kommentoijissa tarpeen lähestyä heitä vihaisin ja uhkailevin viestein. Näiden trollien toiminta rajoittaa naisten vapautta ilmaista ajatuksiaan julkisesti. Teoksen eetos on kuitenkin voimauttava, sillä kertomalla vihan kohteeksi joutuneiden naisten tarinoita se pyrkii auttamaan ja tukemaan kaikkia vihaviestien kohteita. Kirjan värikylläiseen, oranssia ja turkoosia hersyttävään kanteen on kuvattu joukko naisia, joita yhdistää heidän saamansa vihamieliset viestit ja jotka kirjan kuvausten myötä muodostavat toisiaan tukevan kollektiivin.

Teos jakautuu – prologin ja epilogin lisäksi – neljään päälukuun, joissa kaikissa on omanlaisensa värimaailma. Toisaalta värien käyttö erottaa kirjan eri osat toisistaan, toisaalta värit ja jopa yhtäkkiset väriläiskät voivat myös sitoa eri osia ja niissä käsiteltyjä ilmiöitä toisiinsa. Vihan kohteita käsittelevän luvun päävärit ovat sininen ja oranssi, ja tutkimustietoa esittelevä luku on väritykseltään asiallisen ankeahko yhdistelmä harmaata ja ruskeaa. Vihaajia kuvaavassa luvussa harmaa ja vihaa merkitsevä punainen yhdistyvät, kun taas auttajia ja tukevia käytäntöjä havainnollistavassa luvussa yhdistellään vihertävää turkoosia ja oranssia. 

Punaisen värin yhdistyminen vihaan ja väkivaltaan tuskin yllättää ketään länsimaisessa kulttuurissa kasvanutta. Verkkovihaajista kertovassa luvussa punainen väri on hallitseva. Nettiväkivaltaa havainnollistavat käsitteet on alleviivattu punaisella ja hirviömäiset trollit ovat punaisia. Sama kirkas punainen ei esiinny muissa teoksen luvuissa – paitsi yhdessä kohdassa, nettivihan kohteita käsittelevässä luvussa. Ensimmäisen tarinan alkusivulla punainen muodostaa taustavärin vihaviestejä solkevalle megafonille. Tämä väriläiskä toimii ikään kuin johdantona teoksen vihaa käsittelevälle osiolle ja sen värienkäytölle. Alussa esiintyvä punaisella taustalla oleva megafoni saa myös ikään kuin enemmän sisältöä teoksen myöhemmässä, vihaajia käsittelevässä osassa.Vihaajia käsittelevässä osiossa punaisen värin määrä tukee hyvin feministisen sarjakuvan kerrontaa. Itsekin sarjakuvahahmona esiintyvä albumin käsikirjoittaja Johanna Vehkoo haastattelee chatissä paria vihaviestejä lähettänyttä miestä. He ovat aluksi massiivisia trollihahmoja, joiden punainen väritys peittää kokonaisia sivuja. Toisen keskustelun edetessä hahmo vähitellen kutistuu uhkaavasta hirviöstä vähäpätöiseksi punapaitaiseksi ja punaruskeahousuiseksi mieheksi. Hahmon kutistuessa myös punaiset väripinnat pienenevät ja vihan viemä tila kutistuu, ja Vehkoon hahmo voi jättää hänet taakseen.

Vihan ja inhon internet päättyy toivorikkaaseen kuvaan ryhmästä naisia, jotka tarkastelevat hymyillen, kevyin mielin tai jopa välinpitämättömästi käsissään olevia älypuhelimia. Teoksen kanteen vertautuvan kuvan päävärejä ovat oranssi ja vihertävä turkoosi valkoista taustaa vasten. Kuvan teksti todistaa naisten suhtautumisesta teoksessa käsiteltyyn ongelmaan: “Meitä ei vaienneta.” Kuvan oranssi on lukijalle tuttu sekä kirjan aloittavasta vihapuheen kohteita että kirjan lopettavasta auttajia käsittelevästä osasta. Kahdessa luvussa toistuva oranssi sitoo siis yhteen vihapuheen kohteet ja auttajat. Auttajia käsittelevässä luvussa myös nettivihaa kokeneet ihmiset kertovat hyviksi havaitsemistaan käytännöistä. Esitystapa on tehokas, sillä se kertoo, että vihaisten nettikampanjoiden kohteiksi joutuneet naiset eivät ole uhreja vaan selviytyjiä ja samalla myös osa laajempaa naisten yhteisöä, joka yhdessä tuumin vastustaa naisiin kohdistuvaa nettiväkivaltaa. Värien käyttö vahvistaa teoksen feminististä, voimauttavaa viestiä. 

Lähteet

Baetens, Jan (2011) From Black & White to Color and Back: What Does It Mean (not) to Use Color? College Literature Vol. 38, No. 3, Visual Literature (Summer 2011), pp. 111–128, https://www.jstor.org/stable/41302875?seq=1.

Nieminen, Emmi & Vehkoo, Johanna (2017) Vihan ja inhon internet. Helsinki: Kosmos.